Joskus pitää kirjoitella vähän vakavemmistakin aiheista, kuin kaikenkarvaisista lemmikeistä.

Viime vuoteen mahtunee niin onnea kuin suruakin: Metsien mies ja nainen saivat kotiinsa metsien pikku tytön. Peikkovauvalta näyttäneekin tummassa tukassaan. Onnen jatkeeksi tuli kumminkin suru, sillä pari päivää ennen ristiäisiä allekirjoittaneen isä ja tuore vaari kuoli yllättäen.
Välimatkasta johtuen ei valitettavasti ehtinyt nähdä ollenkaan jälkikasvunsa jälkikasvua, vaan oli juuri ristiäismatkalle lähtöä valmistellessaan tuupertunut sohvalle.

Jos pikku tyttö yöllä nukkuneekin, niin itse olen pohtinut kaikenlaisia filosofisia pohdintoja: Jos verenkierto pysähtyy niin ajattelu myös todennäköisesti pysähtyy: Mistä silloin tulee ajatus, että on kuollut, tai ajatus mahdollisesta kuolemanjälkeisestä elämästä. Entä pienet vauvat jos kuolema yllättää niin varhain: Jos ajattelu ei vielä käsitä asioita, niin miten voisi tiedostaa taivaaseen pääsyn.

Toisaalta pienen vauvan taivas voi olla sitä, että vaippa  on aina kuiva  ja masu täynnä, eli onhan pienelläkin tunnetiloja ja mikäli kristinuskon mukaiseen taivaaseen on uskominen niin asiat ovat taivaassa hyvin.
Sitäpaitsi mistä tulee minä tunne.  Katoaako se minä johonkin kuoleman jälkeen ja onko se olemassa jossain ennen syntymää. Olisiko jonkin uskonnon mukainen uudelleensyntyminen mahdollista eli syntyisi uudelleen ja kokisi saman minä-tunteen ?

Jos Jehovien uskoma taivaspaikkojen määrä olisi rajattu, olisi fiksumpaaa uskoa, että sielu olisi taivaassa ja syntymässä taivaassa oleva sielu siirtyisi uuteen elämään jolloin taivaasta vapautuisi paikka ja jonkun syntymää seuraisi jonkun kuolema. Toisaalta olisi epämukavaa ajatella, että niinkin hyvä paikka kuin taivasta on kuvattu vaihtuisi esim. syntymään sodan keskelle.

Itsestä olisi myös mukava ajatella, että vaari se katselee sieltä " pilven reunalta " miten meillä  sukulaisilla menee ja näkisi tuon lapsenlapsenkin kasvun ja kehityksen: Eli olisi henkenä läsnä. Mikäli taivas on raamatussa kuvattu paratiisi, niin en tiedä olisiko vaarista mukavaa katsella meidän suruamme ja mahdollisia tulevia huonoja hetkiä.
Ja onko tarkoituksenmukaista, että taivaassa olisi jatkuva onni, eikös muutamat onnenhetket olisi parempia kuin jatkuva onnelisuuden tila.

Sitäkin miettii, että jos olisi tiennyt, että lähtö tulee, niin olisiko sanonut jotain tai toiminut eri tavalla. Mikäli tiedossa ei ole sellaista sairautta joka johtaa kuolemaan, niin eihän sitä sitten voi tietää koska lähtö tulee. 

Entä jos tuon suhteellisen vaarattoman oloisen leikkauksen jälkeisistä oireista olisi käynyt lääkärissä. Olisiko tutkitttu ja olisiko kuolemaa ollut estettävissä. Entä jos olisi leikattu aiemmin tai jos joku muu olisi leikannut, olisko tullut komplikaatio ? Miten eloonjääminen olisi muuttanut meidän muiden elämää, mitkä vaikutukset kuolemalla on nyt ?
Isä olisi ollut hauska pappa...

No onneksi on tuossa sylintäydeltä terapiaa. Aina päivä päivältä tyttö oppii uusia asioita ja kasvaa. Ensimmäinen hymy tosin meni neuvolasta saadulle hymynaama-kuvalle :-) .
On nyt onneksi hymyillyt vähän isälle ja äidillekin.

Kaikenkarvaisita ystävistä sen verran, että koira on ottanut tytön perheenjäseneksi. Vahtii kehtoa ja ajaa kissan pois jos lähestyy tyttöä.
Koiruus toi eilen purunarun ja pudotti sen tytön päälle sitteriin, odotti varmaan, että se heittää sen takaisin...